Väsynyt Vietnamissa

Tjoo. Oon siis Vietnamissa nyt. Lähdin viime viikon maanantaina Sihanoukvillesta - krapulassa ja korkeessa kuumeessa tietenkin - bussilla Ho Chi Minh Cityyn eli Saigoniin. Kaks bussia ja kolmetoista tuntia. Meinas usko loppuu, kaikkeen :D mulla oli ihan mieletön vitutus kun pääsin illalla Vietnamin päässä bussista pois. Netti ei tietenkään toiminut kun mulla oli kambodzalainen liittymä, en tiennyt missä oon, olo oli sen kuumeen takia aivan kauhea, väsytti eikä mulla ollut edes majoitusta varattuna. Ajattelin et meen vaan ensimmäiseen hotelliin mikä vastaan tulee, käteistä vaan pitää ensin saada. Kokeilin molempia kortteja kolmeen eri automaattiin, mitään ei tapahtunut. Australian kortilta kai rahat loppu ja sit tajusin et ei helvetti, mun Nordean rahat on etutilillä, eli ei kortilla. Pidän siis kortilla rahaa vaan sen verran mitä milloinkin nostan, jos lompakko tai laukku pöllitään niin rahat on kuitenkin toisella tilillä turvassa. Enhän mä päässyt niitä sit sieltä siirtämään kortille, kun ei ollut sitä nettiä. Käveleskelin epätoivoisena aikani siellä täällä, menin johonkin tosi hämärän oloiseen hotelliin ja sielläkin onneksi järjestyi niin että jätin vaan passin respaan ja maksoin seuraavana päivänä. Mielettömän kallis ja huono paikka, olin siellä kaks yötä ja vikana aamuna mulla oli hevosen kokonen torakka siellä huoneessa. Ei siitä sen enempää :E

Eli Vietnamin taivallus ei alkanut mitenkään ihanteellisesti. Oon nyt ollut täällä reilun viikon, eikä vieläkään oikein maistu. Mulla on jotain matkaväsymystyä tai -vitutusta nyt ollut jo hetken, mikä on tavallaan tosi harmi, mut minkäs teet.

Oispa päässy tällasel räiskii!

Olin siellä Saigonissa neljä yötä enkä tehnyt mitään ihmeellistä. Eka päivä meni vielä vähän harakoille kun olo ei ollut kauheen kaksinen ja torkuin vaan hotellissa. Yhtenä päivänä kävin Saigon War Remnants Museumissa, sotamuseossa. Se oli vähän erilainen kuin museot yleensä - pihalla oli tankkeja, lentokoneita ja vastaavia härveleitä, mutta sisältä se oli oikeastaan kolmikerroksinen valokuvanäyttely. Tosi mielenkiintoinen joo, mut niiden Phnom penhin kauheuksien jälkeen tää oli vähän liikaa. En oo mitenkään erityisen perillä Vietnamin sodasta, vieläkään, ja tavallaan tää ehkä oli väärä paikka lähtee ottamaan siitä selvää. Tai siis annettu tieto ei välttämättä ollut ihan puolueetonta, mut jonkinlainen kokonaiskuva kuitenkin muodostui.
Mulla vähän onneksikin loppui aika siellä kesken, olin just kierrellyt niitä viimeisiä saleja joissa oli valokuvia ihmisistä, jotka tavalla tai toisella oli vammautuneet sen jenkkien käyttämän Agent Orange -myrkyn takia. Meinas tulla aamupala takaisin pariin kertaan kun katteli kuvia epämuodostuneista kohtuun kuolleista sikiöistä. Tosin tosi moni jäi myös eloon, osa enemmän ja osa vähemmän vammaantuneina. Ei yhtään haitannut että "kesken" piti lähteä kun museo sulkeutui.

Mut on se sota hieno asia, ei voi muuta sanoa.

Saigonkin rauhoittui öisin

Noh. Muuta en silleen sen kolmen-neljän päivänä aikana tehnyt. Käveleskelin ympäriinsä ja ihmettelin. En oo näistä Aasian suurkaupungeista hirveesti innostunut, Singapore ja KL oli oma lukunsa, mut ne on niin eri maailmaa ettei pysty silleen vertaamaan. Saigonista hyppäsin sit viime viikolla junaan ja puksuttelin kahdeksan tuntia seuraavaan etappiin, Nha Trangiin. Nää etäisyydet vieläkin jaksaa huvittaa mua - tossa samassa ajassa pääsee Helsingistä Kemiin jos VR kulkee moitteetta, mutta tää Saigon-Nha Trang välimatka on suunnilleen sama kuin Helsingin ja tyyliin Kauhavan välillä. Yllättävän nopeeta silti, bussilla tohon matkaan olis mennyt ainakin 12 tuntia.

Ennen kuin lähdin Saigonista, yksi samassa hostellissa ollut tyyppi mainitsi ohimennen että Nha Trangissa on paljon venäläisiä. Naureskelin että joo, mä oon suomalainen, ei tunnu pari venäläistä missään. Siis jestas, se kaupunki oli pahempi kuin Serena. Edes Pietarissa ei ollut niin paljon venäläisiä! Mulla ei mikään niitä vastaan ole, se oli vaan tosi outoa :D kaikki kauppojen nimet luki kyrillisin kirjaimin, ravintoloiden ruokalistat oli venäjäksi, tosi monessa oli venäläistä henkilökuntaa.. En tiedä mikä niitä vetää tuolla Nha Trangissa puoleensa, kai se on niiden vastine Kanarialle?

 

Nha Trang on rantalomakohde. Se on pieni kaupunki ja ainakin se alue missä mä olin kolme yötä, on puhtaasti turisteille. Ravintoloita oli joku miljoona (söin joka päivä samalla nakkikiskalla mun hostellin vieressä - en oo yhtään lämmennyt vietnamilaiselle ruualle), rantaa riitti ja jos joku torppa ei ollut ravintola, se oli majoitusliike. Saigonin jälkeen tää oli kuitenkin tosi virkistävää vaihtelua, ja valitsinkin tän paikan rannan perusteella. Halusin jotain rauhallisempaa ja mahdollisuuden uimiselle. Toki en täälläkään sit oikeesti käynyt rannalla :E Mun hostelli täällä oli aivan ihana - valitsin sen hyvien arvostelujen perusteella, ja en todellakaan joutunut pettymään. Koskaan en oo missään saanut niin hyvää palvelua. Nimeltä tervehdittiin, aina ulos lähtiessä kyseltiin suunnitelmia ja jos niitä ei ollut, tekemistä suositeltiin. Varasin hostellin kautta snorklausretken hintaan 15 USD ja, no, tää oli ihan jees. Sen Australian valliriutan jälkeen vähän paha verrata. Oli täälläkin kaloja ja korallia, mut mulle osui se viikon ainut huono päivä. Oli oikeesti kylmä. Yleensä vedessä viimeistään rupee lämpenee, mut nyt ei. Kestin ehkä 20 minuuttia reilusta kahdesta tunnista, loppuaika meni hytistessä paatilla. Mut täällä ruoka oli tosi hyvää ja sehän on oikeestaan pääasia!

Snorklausmaisemia

Hostellista suosittelivat myös kylpyläkäyntiä. Ei ihan mitä tahansa - mutakylpylää :D! Tää oli jotenkin tosi hauska. Maksoi kuljetuksineen alle kymmenen euroa. Ensin mentiin siis suihkun kautta sellaseen matalaan altaaseen, sitä liejua oli ehkä ~20 senttiä (ja siinä kellu! yritin maata siinä välillä, mut ei vaan onnistunut :D) ja kuupalla kaadettiin sit loput päälle. Aikaa tähän oli annettu noin 15-20 minuuttia, mut ei sitä kukaan tuntunut vahtivan ja jossain vaiheessa kyllästyin ja lähdin oma-aloitteisesti pois. Taas suihkuun, ja seuraavaksi ohjattiin "kuumaan mineraalikylpyyn" eli mun nähdäkseni
"kylpyyn". Kuuma se oli, samaa luokkaa sellasen aavistuksen liian kuuman suihkun kanssa. Tässä oli olevinaan puoli tuntia aikaa, mut ei mennyt varttiakaan kun tultiin jo hätistelemään pois. Näiden lisäksi siellä oli kaksi isohkoa uima-allasta, toisessa noin 28 asteista vettä ja toinen sellanen ns. terapia-allas, missä vesi oli 37-39 asteista. Kävin molemmissa vähän lillumassa, ennenku taas suihkun kautta vaatetta päälle ja pois.

Ihan kiva päivä all in all, ja iho jäi tosi pehmeäksi, et ei muuta ku ojanpohjalle sielläki pyörimään! Samana iltana hyppäsin sit yöjunaan Nha Trangista ja matkustin 13 tuntia Danangiin, keski-Vietnamiin jossa oon siis nytkin. Lähden täältä huomenna illalla yöjunalla Hanoin (18 tuntia...) josta maanantaina lento Bangkokiin ja Pattayalle pikkupoikia.. eiku?

Tääl mä ny!

Nojoo, siitä matkaväsymyksestä mainitsinkin jo. En oo tehnyt täälläkään mitään, ja alkaa näyttää etten teekään. Tässä lähellä on joku UNESCOn maailmanperintökohde, pieni Hoi Anin kylä jossa haluisin kyllä kovasti käydä, mut en vaan saa aikaiseksi. Oon nyt kaksi päivää aika pitkälti nysvännyt hostellissa, istunut koneella ja käynyt ulkona vaan syömässä. Nyt on kolmas päivä nysväämistä, ja huomenna illalla täältä pitäis jo lähteä. Menee ihan harakoille koko matka, ja vituttaa kun tiedän että luultavasti en tuu tännekään enää koskaan uudestaan, et pitäis nyt tehdä mitä haluaa, mut ei vaan huvita. Tää koko matkanteko on alkanut jotenkin kyllästyttää, ja vaikka kotiinpaluu vähän kauhistuttaa, niin pohjimmiltaan oon ihan tyytyväinen ettei siihen oo enää niin pitkä aika. Ei tätäkään jaksa loputtomiin, hohto on jo kadonnut. Mut minkäs teet, ei kai jokainen päivä ja kaupunki voi jaksaa innostaa, vaikka etäisesti kiinnostaiskin. Ehkä Thaimaassa huvittaa taas enemmän, varsinkin kun ei tarvi yksin olla. Katotaan sitä sit ens viikolla, minä menen nyt nysväämään!

Seven days.. no, wait, about six weeks!

Koin tänään vittumaisen ahaa-elämyksen ja tajusin miten iso ero kuuden ja seitsemän viikon välillä oikeastaan on. Se ei nimittäin oo vain viikon tai seitsemän vuorokauden ero, se on myös massiivinen henkinen ero.

Seitsemän viikkoa eli 49 vuorokautta eli ajanjakso helmikuun 14. päivästä huhtikuun kolmanteen. Melkein kaks kuukautta, kokonainen elämä ja toinen maailma.
Kuusi viikkoa sen sijaan on vaan mitättömät 42 vuorokautta, aika helmikuun 21. päivän ja huhtikuun kolmannen välillä. Reilu kuukaus. Puoltoista kuukautta. Hyvin taktikoitu kesäloma kestää kuutisen viikkoa. Työharjoittelut vähän vaihdellen kestää kuutisen viikkoa. Mahalaukun tulehduksesta toipuminen kestää kuutisen viikkoa, tosin sillon se aika tuntuu loputtoman pitkältä.

Ja joo, mun kotiinpaluuseen on alle kuusi viikkoa ja se ei kuulkaas pojat ja tytöt ole mitään se. Oon kauhuissani, oon mielettömän stressaantunut. Alle kuus viikkoa ja mun pitää olla jo sopimassa kontrolliaikaa lääkärille, hakemassa työvaatteita ja allekirjoittelemassa papereita, ostamassa autoa, opetella taas ajamaan Suomessa, haettava huonekaluja sieltä täältä tuolta, vaatteita yhdestä paikasta, astioita toisesta ja missä helvetissä mun pingviinit on?

Kuuden viikon päästä pitäis integroitua osaksi normaalielämää yhdeksän kuukauden oleskelun jälkeen. Aikaa on viikko ennen kuin todellisuus koittaa ja pitää mennä töihin. Mietin et jos jäis saikulle heti kättelyssä, jos ei muuta niin stressin takia?

Ja miten kylmä siellä sillon on? Mulla on yhdet farkut ja yksi huppari ja ehkä kolme paria sukkia.

Kyllä en millään oo vielä valmis palaamaan, voiko tän vielä perua?

Angkorin temppelit

Taas tulee epäkronologisesti juttua, mut kuka noita masentavia hommia jaksaa kauaa katella. Nyt tulee enemmän kuvia ja vähemmän tekstiä, suurin osa näistä on tosin jo Facebookissa.

Angkor wat oli hieno. Ei oikein ylisanat riitä kuvaamaan sitä. Ja minä, kuten melkein kaikki muutkin, puhun siitä vähän väärin - Angkor wat on yksi temppeli, se suurin ja kuuluisin, mutta siellä alueella on jotain tuhat (!) niitä temppeleitä, osa kai jo kadonnut kokonaan, osasta on vaan kivikasoja jäljellä ja sitten niitä paremmin säilyneitä, kuten se päätemppeli.

Buukkasin sinne hotellin kautta "lyhyen päiväretken", eli palkkasin tuktuk-kuljettajan käyttämään mua muistaakseni seitsemässä eri paikassa siellä. Käytiin kyllä parissa ylimääräisessä, ei haitannut. Ja oli joo tosi lyhyt - oltiin siellä yli seittemän tuntia ja silti tuntu että viimesissä paikoissa tuli kiire. Pelkästään siinä päätemppelissä meni kolme tuntia ja paljon jäi sielläkin näkemättä. Tosin, kolme varttia kului siihen että jonotin temppelin bakaniin - en tiedä mitä tarkoittaa, mut siis sellainen rakennelma siellä kaiken keskellä jonne piti ensin kiivetä tuhat porrasta. Maisemat oli tosi hienot. Ei nyt siis sillä että olis oikeesti mennyt ihan noin putkeen, koska ekalla yrittämällä mua ei päästetty sinne sisään.. Olin toki tietoinen siitä että oon vierailemassa temppeleillä ja pyhillä paikoilla, ja oletin että osaan pukeutua oikein, mut paskanmarjat. Mulla oli toppi joka iloisesti jätti olkapäät paljaaksi, mut tästä syystä raahasin joka paikkaan mukanani sitä naurettavan isoa saronkia. Vaan ei kelvannut, vaikka peitti olkapäät ja oikeestaan kaiken muunkin. Piti olla t-paita, joten ei muuta ku ostoksille.. Maksoin mielettömän kiskurihinnan (18 US$) erittäin rumasta paidasta. En onneks joutunut uudestaan jonottamaan minuuttia pidempään, se mut torpannut vaksi näki mut siellä jonossa ja päästi ohi. Ärsytti vähän, mut oma mokahan tuo sit oli. Kuulin sittemmin että toi on aika yleinen käytäntö ettei pelkkä huivi riitä säädylliseks pukeutumiseks, koska ilmeisesti moni turistinainen vaan heivaa sen pois harteilta heti kun vartijan silmä välttää. Monissa paikoissa on kyl mahdollisuus vuokrata tai lainata jotain kaapua tai paitaa, mut täällä ei. En oo varma millä logiikalla toi homma toimii, koska ton bakanin lisäks koko päivänä oli vaan yksi toinen paikka jossa jouduin lisäämään vaatetta sisään päästäkseni.

 

Eniten jäi harmittamaan etten ottanut opasta, siis sellasta fyysistä ihmistä. Oli tosi kiva päivä ja yksinkin mielenkiintoista, mut oppaat ei ois paljon maksaneet ja ois ollut kyl kiva kuulla enemmän paikan historiasta. Nyt oon aika pitkälti Wikipedian tietojen varassa, et jos puhun jotain puuta heinää niin syyttäkää internetiä.

Siis tää aasialaismamma kuvan oikeassa reunassa kävi mun hermoille. Tosta olis saanut upeita kuvia, ja siellä se oli ja pysyi tiukasti pilaamassa jokaisen yrityksen.

Pari paikkaa siellä oli aika hasardeja. Miltei joka paikkaan pääsi käymään, mut välillä piti miettii et kannattaako. Ne rakennelmat on satoja vuosia vanhoja ja muutamia paikkoja lukuunottamatta pitkälti entisöimättömiä. Yksikin temppeli oli sellanen et portaat piti kiivetä kirjaimellisesti nelinkontin, koska ne oli sellaset naurettavan jyrkät, sileät ja liukkaat kivirappuset. Enemmän muistutti töyssyistä liukumäkeä. Ja se alastuleminen, voi morjens.. Muistelen et olin jostain lukevinani että noilla jyrkillä portailla oli joku tarkoitus, olisko se liittynyt nöyryyteen jollain tavalla. Et kun kiipeää tollaista vaikeakulkuista paikkaa päästäkseen temppeliin, niin siinä jotenkin fyysisestikin nöyrrytään jumalan/jumalien edessä. Voi toki olla et muistan väärin, mut tällainen mielikuva mulla on ja kai se tavallaan loogiselta tuntuu.

Tää oli mun lempipaikka - sisään ei päässyt turvallisuussyistä, mutta ulkoisesti miellytti eniten silmää. Kuulin sivukorvalla oppaan puhuvan, että joku entisaikain kuningas oli rakennuttanut tän temppelin (?) perheelleen ja rahvas ei saanut sisällä vierailla ollenkaan.

All in all, tosi mielenkiintoinen paikka ja oisin pidempäänkin viihtynyt! Tää oli siis Siem reapin lähettyvillä, eli ennen kuin tulin pääkaupunkiin. Ja nyt oon sieltäkin lähtenyt, oon Kambomaassa edelleen, mut tulin tänään Sihanoukiin rannikolle. Luonnollisesti mulla oli ja on edelleen hirveä darra, mikä teki siitä viiden tunnin erittäin kuoppaisesta bussikyydistä oikein todella nautinnollisen. En vielä tiedä mikä suunnitelma täältä eteenpäin on, maanantaina aikaisintaan lähen Vietnamiin. Tänään en oo paljon tehnyt, kävin syömässä ja meen vielä hierontaan jos jaksan nousta :D kyl sitä nuorempana jakso, nyt nää toipumiset on saanut ihan käsittämättömät mittasuhteet.. Huomenna vaihdan majoitusta ainakin, voi olla että lähden viikonlopuks Koh Rongille, tossa vähän matkan päässä olevalle "paratiisisaarelle". Lähetän sieltä sit paljon kuvia, ihan vaan ilkeyttäni.

ps. Kirjoitin tän jutun viime viikon.. torstaina, mut puuttellisten nettiyhteyksien takia pääsin julkaisemaan nyt vasta. Oon nyt ekaa kokonaista päivää Saigonissa / Ho chi minhissa Vietnamissa. Lisää juttua taas lähipäivinä!
pps. En oo editoinut näitä kuvia ite mitenkään, mun kamerassa on sellainen nerokas "luova otos" -säätö, joka ottaa samanaikasesti kuus kuvaa eri tyylillä. Sillä ja mulla on pitkälti sama maku siitä, millaiset kuvat on hienoja.

Kambodzan synkkä historia

Tilitetään tää nyt alta pois kun on vielä tuoreena muistissa ja pitää saada ajatuksia jäsenneltyä. Siis jestas.
Kambodza kärsi aika villin kansanmurhan 70-luvun lopulla. Tiedän kuulleeni tästä jotain ennen kuin tulin tänne, mutta jos vertaa esim. Natsi-Saksaan, en muista kuulleeni tästä koulun historian tunneilla sanaakaan ja tapahtumat kuitenkin on ajallisesti paljon tuoreempia ja mun mielestä siinä mielessä myös vähän tärkeämpiä. 70-luku tuntuu sivistyneemmältä ajalta kuin maailmansotien aikakaudet, ja silti jotain tällaista on päässyt tapahtumaan. Ja onhan sitä sattunut senkin jälkeen, Ruandassa ja Jugoslaviassa - Pohjois-Koreassa omalla tavallaan tänäkin päivänä, mutta ei näistä mitään kuule kun ei oo nykyaikaiset länsimaat kyseessä.

Kambomaan pääkaupungin Phnom penhin kaksi suurinta ja tärkeintä vierailukohdetta ovat Choeung Ek Genocidal Center eli Killing fields eli Kuoleman kentät, sekä Tuol Sleng Genocide Museum eli S-21 -museo.
Ihmisiä vangittiin ja tapettiin mitä oudoimmista syistä. Silmälasit, vieraan kielen taito tai liian pehmeät kädet - kaikki merkkejä punakhmerien ideologian vastaisuudesta. Korkeasti koulutettuja vainottiin, samoin munkkeja. Tavoite oli luoda utopistinen agraariyhteiskunta joka perustui maanviljelykselle ja olisi täysin omavarainen.

TUOL SLENG

eli Security Office 21 eli S-21. Alkujaan koulu, joka tietysti monille on tietynlainen vastine kidutuslaitoksesta, tästä tuli konkreettisesti sellainen. Punakhmerit lakkauttivat koulut, sairaalat ja jokseenkin kaiken normaaliyhteiskuntaan kuuluvan ja tästä paikasta tuli vankila jonka kautta arvioiden mukaan jopa 20 000 ihmistä kulki ja vain 12 selvisi hengissä. Vankeja kuulusteltiin ja kidutettiin niin kauan että tunnustuksia - yleensä valheellisia - herui. Osa kuoli kidutuksiin, loput kuljetettiin kentille tapettavaksi. Paikka on jokseenkin samassa kunnossa kuin 1979 sen vapauttamisen aikaan. Se koostuu neljästä kolmikerroksisesta rakennuksesta, joissa osassa luokkahuoneet on muutettu pieniksi selleiksi, osassa niistä on tehty isoja tiloja, "mass detention" huoneita joissa saatettiin säilyttää kymmeniä vankeja, osa huoneista toimi kuulustelu- ja kidutustiloina. Pihalla on neljätoista valkoista, nimetöntä hautaa. Viimeiset paikalta löydetyt kuulusteluissa menehtyneet ihmiset on haudattu niihin.

Valokuvaaminen sisällä oli pääosin kielletty, vaan eipä kauheasti tehnyt mieli kuvia ottaakaan. Kuulusteluhuoneisiin oli jätetty metalliset sängynrungot jalkarautoineen ja rautakeppeineen ja seinällä oli suurennus valokuvasta jossa makaa huoneeseen viimeisenä menehtynyt vanki. Valtaosassa tiloja oli erilaisia valokuvanäyttelyitä. Punakhmerit dokumentoivat tarkasti kaikki vangit, ottivat kasvokuvat ja jakoivat näille oman vankinumeron - nimiä ei käytetty, ihminen käytännössä lakkasi olemasta. Näitä valokuvia museossa on satoja - samoin kuvia vainajista. Kidutusmetodeista on yksityiskohtaisia maalauksia ja välineitä on näytillä. Keppiä ja lyömäasetta oli joka lähtöön, terävää ja tylppää. Vesikidutusta käytettiin, sähköiskuja annettiin, ruoska viuhui.. Yhden rakennuksen koko avoin julkisivu on vuorattu piikkilangalla - jos vanki jotenkin onnistui vapautumaan kahleistaan ja karkaamaan ulos, itsemurhaa ei voinut hyppäämällä tehdä. Joskus itsemurhissa kuitenkin onnistuttiin, ja mitä nyt täällä näki ja kuuli, ei se välttämättä ollut huono ratkaisu ollenkaan.

Voin fyysisesti pahoin täällä kiertäessä. En oo käynyt keskitysleireillä, enkä oo enää varma että haluunko edes. Mulle jäi aavistuksen epäselväksi että miksi tää tapahtui - miksi nää ihmiset vangittiin, miksi niitä kidutettiin niin julmasti kun joka tapauksessa kuolema odotti? Tuntuu niin käsittämättömältä.

CHOEUNG EK

eli Killing fields eli Kuoleman kentät. Tänne vangit kuljetettiin Tuol Slengista ja muista vankiloista - ainoana tarkoituksena tappaa. Natsi-Saksan keskitysleireillä oli mahdollisuus selvitä - saattoi joutua pakkotyöhön, saattoi käydä uskomattoman hyvä tuuri. Tämä ei ollut työ- tai vankileiri, tämä oli päätepysäkki. Rekkoja tuli kerran pari kuukaudessa, kyydissä aina kuorma vankeja joiden silmät oli sidottu. Valtaosa vietiin suoraan teloitettaviksi, osa saattoi viettää vielä viimeisen yön kentän vankirakennelmassa - laudoista kyhätyssä umpipimeässä varastossa jossa ei nähnyt edes toisia vankeja. Teloitus koitti yleensä seuraavana päivänä.

Osa joukkohaudoista on aidattu ja suojattu katoksella. Aidanpylväisiin jätetään rannekoruja muistoksi uhreille.

Teloitettavat vietiin suoraan kuopille ja tapettiin siellä. Luodit olivat kalliita, joten tappometodeissa käytettiin yleensä erilaisia astaloita. Joukkohaudoista paljastuneista kalloista on voitu päätellä paljon. Veitsiä, rautapatukoita, bambupatukoita - vaikka mitä. Ruumiit heitettiin kuoppaan ja päälle heitettiin DDT:tä (alkujaan hyönteismyrkky, nyttemmin kielletty lähes kaikkialla). Aineen tarkoitus oli sekä peittää hajut, että tappaa ne jotka jäivät "teloituksessa" henkiin.

Ja sitten siellä on se puu. Killing tree. Kukaan ei ollut turvassa teloituksilta. Jos mies todettiin syylliseksi mihin tahansa rikokseen mistä oli epäiltynä, koko perhe tapettiin. Vaimo, lapset, vanhemmat - jopa työtoverit. Jopa kokonaisia kyliä tuhoutui tämän seurauksena. Ideana oli se, ettei jäljelle saanut jäädä ketään kostamaan. Tätä puuta vasten tapettiin lapset, sylivauvoja myöten. Lapset lyötiin puuta vasten niin että kallo murskaantui ja heitettiin sitten äitiensä luokse joukkohautoihin.

Näitä hautoja alueelta on löytynyt lukuisia. Kolme niistä oli erikseen aidattu - yhdestä löydettiin yli 400 ruumista, toisesta 166 päätöntä sotilasta ja kolmannesta lapsia. Yhteensä alueelta on löydetty yli 8000 ruumista. Iso osa on kaivettu ylös, mutta yhä tänä päivänä sateet nostavat maaperästä luita ja vaatteiden paloja ylös. Kunnioituksesta kuolleita kohtaan loput maassa olijat saavat sinne jäädäkin.
Paikalle on nyt rakennettu iso stupa - rakennelma johon tyypillisesti säilötään buddhalaisen munkin tai nunnan jäänteet. Tässä stupassa on 5000 alueelta löydettyä pääkalloa, jonkin verran reisiluita sekä vankien vaatteita.

Täälläkin teki pahaa. Ei vaan pysty käsittämään. Tappopuulla joutui jo nieleskelemään, istuin pitkiä pätkiä lammen varrella piikkilanka-aitojen alla miettimässä kaikkea kuulemaani. Ei tää ollut historiassa mitenkään ainutlaatuinen tai edes suurin tämäntyyppinen tapahtuma, ja ihmistä yhtään tuntien ei varmasti viimeinenkään. Ajatus on aika kammottava.

Noin neljännes Kambodzan kansasta kuoli tässä joukkotuhossa 40 vuotta sitten. Se vaikuttaa tavalla tai toisella jokaiseen tämänkin päivän kambodzalaiseen. Jokainen on menettänyt jonkun, tai jäänyt vailla mahdollisuutta tutustua sukulaiseen. Valtavan monen kohtalo on jäänyt epäselväksi. Khmeriläisen uskomuksen mukaan vainajan sielu ei saa rauhaa, jollei ruumista haudata asianmukaisesti, mikä yhä tänä päivänä tuottaa monelle perheelle ja suvulle surua. Edelleen Kambodza on valtavan köyhä maa ja kehitys on vasta alkutekijöissään, mutta ihmisistä sitä ei näe. Jokainen jonka kanssa on vähääkään ottanut katsekontaktia, hymyilee onnellisena. Ihmiset vaikuttaa lähtökohtaisesti iloisilta. Mun tuktuk-kuljettaja pyysi mua osallistumaan perheensä kanssa kiinalaisen uuden vuoden viettoon, ja vaikutti täysin vilpittömältä. Suostuin ilomielin. Singapore oli ihana kaupunki, Lontoo ja Tukholma on mun suurimpia suosikkeja, mutta Kambodza viehättää aivan omalla tavallaan. Tänne tuun takaisin vielä.

Vasemmalla muistomerkki S-21:lla lupaa kolmella kielellä ettei tapahtuneita rikoksia koskaan unohdeta. Oikealla Kuoleman kentille pystytetty stupa.