Kambodzan synkkä historia

Tilitetään tää nyt alta pois kun on vielä tuoreena muistissa ja pitää saada ajatuksia jäsenneltyä. Siis jestas.
Kambodza kärsi aika villin kansanmurhan 70-luvun lopulla. Tiedän kuulleeni tästä jotain ennen kuin tulin tänne, mutta jos vertaa esim. Natsi-Saksaan, en muista kuulleeni tästä koulun historian tunneilla sanaakaan ja tapahtumat kuitenkin on ajallisesti paljon tuoreempia ja mun mielestä siinä mielessä myös vähän tärkeämpiä. 70-luku tuntuu sivistyneemmältä ajalta kuin maailmansotien aikakaudet, ja silti jotain tällaista on päässyt tapahtumaan. Ja onhan sitä sattunut senkin jälkeen, Ruandassa ja Jugoslaviassa - Pohjois-Koreassa omalla tavallaan tänäkin päivänä, mutta ei näistä mitään kuule kun ei oo nykyaikaiset länsimaat kyseessä.

Kambomaan pääkaupungin Phnom penhin kaksi suurinta ja tärkeintä vierailukohdetta ovat Choeung Ek Genocidal Center eli Killing fields eli Kuoleman kentät, sekä Tuol Sleng Genocide Museum eli S-21 -museo.
Ihmisiä vangittiin ja tapettiin mitä oudoimmista syistä. Silmälasit, vieraan kielen taito tai liian pehmeät kädet - kaikki merkkejä punakhmerien ideologian vastaisuudesta. Korkeasti koulutettuja vainottiin, samoin munkkeja. Tavoite oli luoda utopistinen agraariyhteiskunta joka perustui maanviljelykselle ja olisi täysin omavarainen.

TUOL SLENG

eli Security Office 21 eli S-21. Alkujaan koulu, joka tietysti monille on tietynlainen vastine kidutuslaitoksesta, tästä tuli konkreettisesti sellainen. Punakhmerit lakkauttivat koulut, sairaalat ja jokseenkin kaiken normaaliyhteiskuntaan kuuluvan ja tästä paikasta tuli vankila jonka kautta arvioiden mukaan jopa 20 000 ihmistä kulki ja vain 12 selvisi hengissä. Vankeja kuulusteltiin ja kidutettiin niin kauan että tunnustuksia - yleensä valheellisia - herui. Osa kuoli kidutuksiin, loput kuljetettiin kentille tapettavaksi. Paikka on jokseenkin samassa kunnossa kuin 1979 sen vapauttamisen aikaan. Se koostuu neljästä kolmikerroksisesta rakennuksesta, joissa osassa luokkahuoneet on muutettu pieniksi selleiksi, osassa niistä on tehty isoja tiloja, "mass detention" huoneita joissa saatettiin säilyttää kymmeniä vankeja, osa huoneista toimi kuulustelu- ja kidutustiloina. Pihalla on neljätoista valkoista, nimetöntä hautaa. Viimeiset paikalta löydetyt kuulusteluissa menehtyneet ihmiset on haudattu niihin.

Valokuvaaminen sisällä oli pääosin kielletty, vaan eipä kauheasti tehnyt mieli kuvia ottaakaan. Kuulusteluhuoneisiin oli jätetty metalliset sängynrungot jalkarautoineen ja rautakeppeineen ja seinällä oli suurennus valokuvasta jossa makaa huoneeseen viimeisenä menehtynyt vanki. Valtaosassa tiloja oli erilaisia valokuvanäyttelyitä. Punakhmerit dokumentoivat tarkasti kaikki vangit, ottivat kasvokuvat ja jakoivat näille oman vankinumeron - nimiä ei käytetty, ihminen käytännössä lakkasi olemasta. Näitä valokuvia museossa on satoja - samoin kuvia vainajista. Kidutusmetodeista on yksityiskohtaisia maalauksia ja välineitä on näytillä. Keppiä ja lyömäasetta oli joka lähtöön, terävää ja tylppää. Vesikidutusta käytettiin, sähköiskuja annettiin, ruoska viuhui.. Yhden rakennuksen koko avoin julkisivu on vuorattu piikkilangalla - jos vanki jotenkin onnistui vapautumaan kahleistaan ja karkaamaan ulos, itsemurhaa ei voinut hyppäämällä tehdä. Joskus itsemurhissa kuitenkin onnistuttiin, ja mitä nyt täällä näki ja kuuli, ei se välttämättä ollut huono ratkaisu ollenkaan.

Voin fyysisesti pahoin täällä kiertäessä. En oo käynyt keskitysleireillä, enkä oo enää varma että haluunko edes. Mulle jäi aavistuksen epäselväksi että miksi tää tapahtui - miksi nää ihmiset vangittiin, miksi niitä kidutettiin niin julmasti kun joka tapauksessa kuolema odotti? Tuntuu niin käsittämättömältä.

CHOEUNG EK

eli Killing fields eli Kuoleman kentät. Tänne vangit kuljetettiin Tuol Slengista ja muista vankiloista - ainoana tarkoituksena tappaa. Natsi-Saksan keskitysleireillä oli mahdollisuus selvitä - saattoi joutua pakkotyöhön, saattoi käydä uskomattoman hyvä tuuri. Tämä ei ollut työ- tai vankileiri, tämä oli päätepysäkki. Rekkoja tuli kerran pari kuukaudessa, kyydissä aina kuorma vankeja joiden silmät oli sidottu. Valtaosa vietiin suoraan teloitettaviksi, osa saattoi viettää vielä viimeisen yön kentän vankirakennelmassa - laudoista kyhätyssä umpipimeässä varastossa jossa ei nähnyt edes toisia vankeja. Teloitus koitti yleensä seuraavana päivänä.

Osa joukkohaudoista on aidattu ja suojattu katoksella. Aidanpylväisiin jätetään rannekoruja muistoksi uhreille.

Teloitettavat vietiin suoraan kuopille ja tapettiin siellä. Luodit olivat kalliita, joten tappometodeissa käytettiin yleensä erilaisia astaloita. Joukkohaudoista paljastuneista kalloista on voitu päätellä paljon. Veitsiä, rautapatukoita, bambupatukoita - vaikka mitä. Ruumiit heitettiin kuoppaan ja päälle heitettiin DDT:tä (alkujaan hyönteismyrkky, nyttemmin kielletty lähes kaikkialla). Aineen tarkoitus oli sekä peittää hajut, että tappaa ne jotka jäivät "teloituksessa" henkiin.

Ja sitten siellä on se puu. Killing tree. Kukaan ei ollut turvassa teloituksilta. Jos mies todettiin syylliseksi mihin tahansa rikokseen mistä oli epäiltynä, koko perhe tapettiin. Vaimo, lapset, vanhemmat - jopa työtoverit. Jopa kokonaisia kyliä tuhoutui tämän seurauksena. Ideana oli se, ettei jäljelle saanut jäädä ketään kostamaan. Tätä puuta vasten tapettiin lapset, sylivauvoja myöten. Lapset lyötiin puuta vasten niin että kallo murskaantui ja heitettiin sitten äitiensä luokse joukkohautoihin.

Näitä hautoja alueelta on löytynyt lukuisia. Kolme niistä oli erikseen aidattu - yhdestä löydettiin yli 400 ruumista, toisesta 166 päätöntä sotilasta ja kolmannesta lapsia. Yhteensä alueelta on löydetty yli 8000 ruumista. Iso osa on kaivettu ylös, mutta yhä tänä päivänä sateet nostavat maaperästä luita ja vaatteiden paloja ylös. Kunnioituksesta kuolleita kohtaan loput maassa olijat saavat sinne jäädäkin.
Paikalle on nyt rakennettu iso stupa - rakennelma johon tyypillisesti säilötään buddhalaisen munkin tai nunnan jäänteet. Tässä stupassa on 5000 alueelta löydettyä pääkalloa, jonkin verran reisiluita sekä vankien vaatteita.

Täälläkin teki pahaa. Ei vaan pysty käsittämään. Tappopuulla joutui jo nieleskelemään, istuin pitkiä pätkiä lammen varrella piikkilanka-aitojen alla miettimässä kaikkea kuulemaani. Ei tää ollut historiassa mitenkään ainutlaatuinen tai edes suurin tämäntyyppinen tapahtuma, ja ihmistä yhtään tuntien ei varmasti viimeinenkään. Ajatus on aika kammottava.

Noin neljännes Kambodzan kansasta kuoli tässä joukkotuhossa 40 vuotta sitten. Se vaikuttaa tavalla tai toisella jokaiseen tämänkin päivän kambodzalaiseen. Jokainen on menettänyt jonkun, tai jäänyt vailla mahdollisuutta tutustua sukulaiseen. Valtavan monen kohtalo on jäänyt epäselväksi. Khmeriläisen uskomuksen mukaan vainajan sielu ei saa rauhaa, jollei ruumista haudata asianmukaisesti, mikä yhä tänä päivänä tuottaa monelle perheelle ja suvulle surua. Edelleen Kambodza on valtavan köyhä maa ja kehitys on vasta alkutekijöissään, mutta ihmisistä sitä ei näe. Jokainen jonka kanssa on vähääkään ottanut katsekontaktia, hymyilee onnellisena. Ihmiset vaikuttaa lähtökohtaisesti iloisilta. Mun tuktuk-kuljettaja pyysi mua osallistumaan perheensä kanssa kiinalaisen uuden vuoden viettoon, ja vaikutti täysin vilpittömältä. Suostuin ilomielin. Singapore oli ihana kaupunki, Lontoo ja Tukholma on mun suurimpia suosikkeja, mutta Kambodza viehättää aivan omalla tavallaan. Tänne tuun takaisin vielä.

Vasemmalla muistomerkki S-21:lla lupaa kolmella kielellä ettei tapahtuneita rikoksia koskaan unohdeta. Oikealla Kuoleman kentille pystytetty stupa.